Onko puhdas vesi ikuinen onni?

Kuvitus KRUT Collective, krut.fi

Maaperässämme on suotuisat geologiset olosuhteet, ja pohjavesivarojamme on suojeltu pitkäjänteisesti.

– Vesilaitokset seuraavat tarkasti vedenhankinnan kannalta tärkeiden pohjavesien tilaa ja toteuttavat tarvittaessa ennakoivia toimenpiteitä riskien minimoimiseksi, kertoo Vesilaitosyhdistyksen talousvesiasiantuntija Reetta Stjerna.

Korjausvelkaa ja resurssipula

Vesi-infran korjausvelan nopea kasvu, pula osaavasta henkilöstöstä sekä ilmastonmuutoksen ja rakentamisen vaikutukset vesivaroihimme ovat uhka vesivarannoillemme.

Vesihuoltoyhdistys arvioi alkuvuodesta 2020, että vesihuoltoverkostojen korjausvelka on kasvanut niin suureksi, että saneerausinvestointitarve on seuraavan 20 vuoden aikana yli 10 miljardia euroa.

– Erityisesti vesihuoltoverkosto on monin paikoin tulossa käyttöikänsä päähän. Vesihuoltoyhdistyksen vuonna 2020 julkaisemassa selvityksessä arvioitiin, että vesijohtojen ja viemäriverkoston saneerausinvestointitarve on tulevina kahtena vuosikymmenenä viisinkertainen verrattuna toteutuneisiin tasoihin. Tämäkään ei välttämättä riitä, sillä kustannukset ovat nousseet, Vesilaitosyhdistyksen valmiuspäällikkö ja Huoltovarmuuskeskuksen vesihuoltopoolin poolisihteeri Riina Liikanen sanoo.

Eläköityvä henkilöstö on rahan ohella vesilaitosten toinen resurssihuoli, sillä ala ei houkuttele uusia tekijöitä.

Globaalien toimitusketjujen merkitys korostui koronavuosien ja Venäjän hyökkäyssodan myötä, kun joidenkin vesihuollon tarvitsemien laitteiden, varaosien ja kemikaalien saatavuus heikkeni. Tähän on reagoitu Vesihuoltopoolissa ja vesihuoltolaitoksilla. Varautumista on kehitetty muun muassa vesihuoltolaitosten yhteisvarastoilla ja yhteishankinnoilla.

Pienillä vesihuoltolaitoksilla resurssien vähyys ja syväosaamisen puute, ovat ongelma. Parhaillaan eduskunnassa oleva vesilain uudistus saattaa muuttaa tilannetta.

– On puhuttu pitkään siitä, onko vesilaitoksia liikaa. Uudistetun vesihuoltolain vaatimukset voivat edistää laitosten yhteistyötä ja yhdistymistä, koska monet eivät pysty vastaamaan edes nykyisen lainsäädännön vaatimuksiin.

Pitkäjänteistä suunnittelua

Vesihuollon kehittäminen on viime kädessä kunnan vastuulla.

– Jos suurehkon asukasjoukon tarve tai terveydelliset tai ympäristönsuojelulliset syyt sitä vaativat, kunnan tulee ryhtyä toimenpiteisiin. Valtio ei voi suoraan puuttua kunnan itsehallintoon ja tehtävien hoitoon, maa- ja metsätalousministeriön luonnonvaraosaston neuvotteleva virkamies Johanna Kallio sanoo.

Vuoden 2026 alussa voimaan astunut vesihuoltolain uudistus edellyttää kunnilta vesihuoltosuunnitelmaa ja vesihuoltolaitoksilta omaisuudenhallintasuunnitelmaa.

– Etenkin omaisuudenhallintasuunnittelu on työkalu korjausvelan hallintaan ja kestävään taloussuunnitteluun. Näiden velvoitteiden toteutumista tullaan myös valvomaan, Kallio sanoo.

Uudistuksella edistetään myös sitä, että vesihuoltomaksut kattavat vesihuollosta koituvat kustannukset kestävästi myös pitkällä aikavälillä ja että maksujen määräytymisen perusteet ovat läpinäkyviä. Monissa kunnissa joudutaan nostamaan vesimaksuja – paikoin reilustikin.

– Maksujen korottaminen ei ole mahdollista äkkirysäyksellä. Siksi pitkän tähtäimen taloussuunnittelu on tärkeää. Omaisuudenhallintasuunnittelun myötä laitoksen tuloutus kunnalle on mahdollista vain, jos maksuilla kyetään kattamaan tarvittavat investoinnit. Maksuihin saa sisältyä enintään kohtuullinen tuotto pääomalle, Kallio sanoo.

Luhangassa vesilaitosyhtiön hallituksen puheenjohtaja Martti Viinikainen kertoi Ylen haastattelussa lokakuun alussa, että kunta on lainannut 104 kuntalaista palvelevalle vesilaitosyhtiölle 200 000 euroa vuodesta 2017 lähtien. Umpikujaan joutunut yhtiö pyrkii ratkaisemaan ongelmansa korottamalla vesimaksuja reilusti, jotta se pystyy maksamaan lainansa kunnalle.

Myös Helsingin seudun ympäristöpalvelut -kuntayhtymä (HSY) ilmoitti korottavansa veden käyttömaksuja vuoden 2026 alusta keskimäärin viisi prosenttia ja perusmaksuja 13 prosenttia.

Kaupungit käyttävät pintavettä

Pohjavesi jakautuu Suomessa epätasaisesti: Rannikkoalueilla ja Järvi-Suomessa harjualueita ja pohjavettä on vähän. Sen sijaan Salpausselällä, Kainuussa ja Lapissa pohjavettä riittäisi vaikka vientiin, Suomen ympäristökeskuksen erikoissuunnittelija Jari Rintala kertoo.

Suurin osa suomalaisista vesilaitoksista ja vesiosuuskunnista käyttää pohjavettä ensisijaisena raakavesilähteenään. Vesilaitosten jakamasta talousvedestä 50 prosenttia on pohjavettä, 35 pintavettä ja 15 prosenttia tekopohjavettä. Suurten kaupunkien – kuten Helsingin, Tampereen, Turun, Oulun ja Jyväskylän – raakavesi on pääosin joko pintavettä tai tekopohjavettä. Tekopohjavesi on pohjavettä, jota saadaan imeyttämällä maaperään pintavettä.

Vesilaitokset ovat turvanneet vedensaantia hajauttamalla vedenhankintaa ja rakentamalla varajärjestelmiä: Jos ensisijainen raakavesilähde saastuu tai ehtyy, voidaan toinen vesilähde ottaa käyttöön. Mikäli ensisijainen lähde on pohjavesi, pintaveden käyttöönotto vaatii muutoksia puhdistusprosessiin, sillä pintavedessä on lähes aina enemmän epäpuhtauksia.

– Vaikka vedenhankinta on Suomessa hyvin turvattu, tarvitsemme esimerkiksi ilmastonmuutoksen tuomiin haasteisiin vastaamiseksi myös uusia vedenhankintahankkeita. Niiden lupaprosessit ovat kuitenkin olleet viime vuosina pitkiä ja kohdanneet vastustusta. Esimerkiksi Oulussa on ollut vireillä hanke, jonka ympäristövaikutuksia on punnittu pitkään, Liikanen sanoo.

– Lupaharkinnassa tehtävässä intressivertailussa yhdyskunnan vedenhankinnan merkitys tuntuu jäävän vähäiselle painoarvolle, hän jatkaa.

Ilmastonmuutos rasittaa pintavesiä jo nyt

WWF:n sisävesivastaava Jenny Jyrkänkallio-Mikkolan mukaan ilmastonmuutos kuormittaa jo nyt pintavesiämme ja vaikuttaa raakavesien laatuun.

– Leudot ja sateiset talvet lisäävät pintavesien kuormitusta. Kun haihduttavaa kasvillisuutta on vähän, runsaat vesimäärät nousevat pelloille ja huuhtovat niistä valtavia fosforimääriä pintavesiin, hän sanoo.

Veden nopea kulkeutuminen pintamaan läpi ojien kautta puroihin ja jokiin heikentää pohjavesitilannetta, koska vesi ei ehdi imeytyä maaperään. Tätä ehkäistään parantamalla valuma-alueiden vedenpidätyskykyä esimerkiksi tukkimalla ojia.

– Meillä on pitkä ja ikävä ojitushistoria erityisesti soilla. Soiden ennallistaminen, jatkuvapeitteinen metsänkasvatus sekä kosteikoiden ja tulvatasanteiden rakentaminen ovat tärkeitä toimenpiteitä pintavesien laadun parantamiseksi, Jyrkänkallio-Mikkola sanoo.

Suuria pintavedenottamoita on 30–40. Ilmastonmuutoksen myötä yleistyvät rankkasateet voivat aiheuttaa niille ongelmia.

– Rankkasateet, pitkät sadejaksot ja tulvat lisäävät ravinteiden, kiintoaineksen, humuksen ja epäpuhtauksien kulkeutumista vesistöihin, mikä voi lisätä vedenkäsittelyä laitoksilla, Rintala toteaa.

Ojitukset uhkana edelleen

Valuma-alueiden vedenpidätyskyvyn parantaminen auttaa myös kesäisin, jolloin kuivuus on yhä yleisempää.

Suomessa oli vuonna 2003 niin kuivaa, että joillakin alueilla pohjavesi alkoi ehtyä. Myös vuonna 2011 Kaakkois-Suomessa pohjavesi oli 30–60 senttimetriä normaalia alempana.

Kuivuuskausina sadot pienenevät, jolloin viljelykasvit eivät käytä lannoitteita tehokkaasti. Kun sateet palaavat, lannoitteet huuhtoutuvat vesistöihin.

Pohjavesialueiden maankäytön muutokset ovat yksi uhka pohjavesille. Esimerkiksi teollisuuden rakentaminen voi lisätä riskejä. Rakentamista on rajoitettu muun muassa siten, että pohjavesialueille ei sallita raskaasti maaperää kuormittavaa tuulivoimalarakentamista.

– Kaavoituksessa päädytään yleensä siihen, että pohjavesialueille ei sallita tuulivoimaloita, koska raskaan rakentamisen aikana maata myllätään. Se voisi vaikuttaa pohjaveteen, Rintala sanoo.