Yhteenkuuluvuuden haurastuminen on vakava yhteiskunnallinen ongelma

Elän arkea Helsingin keskustassa; kerrostalossa, jossa ei ole parveketta eikä oikein sisäpihaakaan. En voisi kuvitella kodikkaampaa paikkaa.

Kun astun porttikäytävästä kadulle, tapaan kotikorttelin väkeä: kukkakauppiaan, tutun tarjoilijan, korusepän koirineen, ompelijan, ruokakauppiaan…

Päivittelen heidän kanssaan säätä, rapsutan koiria, haukun katujen ylläpitoa. Ei puhuta oikein mistään, ja siinä on kaikki.

Ihmisellä on sisäänrakennettu tarve kokea toistuvaa, myönteistä vastavuoroisuutta muiden kanssa. Silti elämme aikaa, jossa eristäytymisestä on tullut kansalaisoikeus.

Kaiken saa napin painalluksella kotiovelle, tai ainakin postin lastauslaiturilta auton takaluukkuun. Ruoat, työkalut, kiinalaisen muovinkappaleen.

Talkootyön houkuttelevuus on romahtanut, kyläily on mennyttä maailmaa, toimistotyö koetaan rangaistuksena, koska tärkeintä on…olla yksin?

Miksi?

Olen lukenut juttuja, joissa puolustellaan nuorten haluttomuutta soittaa puhelimella. Ihmiskontaktit koetaan liian vaativaksi, ja asiathan ovat, kuten ministerikin totesi, niin kuin ne koetaan.

Samaan aikaan joka tuutissa haikaillaan yhteisöllisyyden perään. Se on lause, joka ei tarkoita yhtään mitään niin kauan kun ihmiset kyhjöttävät kotonaan tuijottaen sameaa etäkokouskuvaa, jossa kirjainpallukat kelluvat pikselilätäkössä.

Yhteisöllisyys on sitä, että soitetaan sillä helkkarin puhelimella. Avataan suu bussipysäkillä, vaikka se tuntuu samalta kuin olisi alasti koulun joulujuhlassa. Mennään vanhempainiltaan, hiihtomajan tapahtumaan, yhdistystoimintaan, vaikka siellä on aina se yksi sietämätön räpättäjä.

Syvät ihmissuhteet kuten perhesiteet ovat toki arvokkaita, antavat (ja ottavat!) paljon, mutta ne eivät korvaa arkisten kohtaamisten arvoa kollektiivisen luottamuksen rakentajana. Päinvastoin: kun ollaan vain oman porukan kesken, kynnykset ja epäluulo kasvavat.

Yhteenkuuluvuuden haurastuminen on vakava yhteiskunnallinen ongelma. Jos ihmiskuva perustuu lähinnä internetin lietevirran kommentteihin, ei ole ihme, ettei kotoaan halua lähteä. Lopulta olemme joukko epäluuloisia, yksinäisyydestä sairaita muukalaisia.

Loistavaa tässä on se, miten helposti asiaan voi vaikuttaa. Tänään, nyt heti: rapsuta korusepän koiraa, sano jollekin ”hei, onpa hullu säätila tänään.

Anna Perho

Kirjoittaja on yritysvalmentaja, joka asuu kunnassa.