Harrastus on lapselle arvokas, vaikka se olisi maksuton

Julkisissa keskusteluissa on noussut esiin ajatus, että jos seuraharrastukset käyvät liian kalliiksi, vaihtoehtona on koulun maksuttomat kerhot. Tämä kuulostaa käytännölliseltä, mutta samalla siihen sisältyy oletus, että varsinainen harrastus on jotain parempaa ja koulun yhteydessä tapahtuva toiminta vain kevyempi korvike. 

Juuri tämä kertoo paljon tavastamme puhua harrastamisesta.

Kerho-sana kantaa mielikuvaa jostakin kevyemmästä ja vähemmän merkityksellisestä kuin varsinainen harrastus. Lapselle ero ei kuitenkaan ole itsestään selvä. Jos tekeminen tuntuu omalta, siihen haluaa palata, siinä oppii uutta ja löytää paikan muiden joukosta, kyse on aidosta harrastamisesta riippumatta siitä, tapahtuuko se musiikkiluokassa, nuorisotilassa tai koulun liikuntasalissa.

Kun lapsi kuulee olevansa mukana vain kerhossa, hän ei välttämättä tunnista itseään harrastajaksi, vaikka osallistuu säännöllisesti, huomaa kehittyvänsä ja odottaa toimintaa viikosta toiseen. Harrastajaidentiteetti rakentuu kokemuksesta, että minäkin osaan, kehityn ja olen osa yhteisöä. Juuri siinä on pystyvyyden ydin: tunne siitä, että omilla taidoilla ja tekemisellä on merkitystä.

Sanoilla on väliä, sillä ne vaikuttavat siihen, mikä tunnistetaan harrastamiseksi ja mitä pidetään “oikeana” harrastuksena.

Maksuton harrastus koulupäivän yhteydessä on monin tavoin arvokas. Se purkaa esteitä, jotka liittyvät hintaan, kulkemiseen, aikatauluihin ja siihen, että kaikissa kodeissa arjen voimavarat eivät jakaudu samalla tavalla.

Monelle lapselle juuri koulupäivän ympärille rakentuvassa harrastuksessa syntyy ensimmäinen kokemus siitä, että jokin tekeminen tuntuu aidosti omalta ja tärkeältä. Siksi se liittyy suoraan myös keskusteluun kokonaiskoulupäivästä ja lasten arjen rakentumisesta.

Harrastaminen luo myös suhdetta muihin ihmisiin. Yhteiset säännöt, jaettu tekeminen ja mahdollisuus tulla näkyväksi omien vahvuuksien kautta tekevät harrastamisesta tärkeän myös osallisuuden ja kotoutumisen näkökulmasta.

Harrastamisen määritelmä ei ole vain käsitteellinen kysymys. Se vaikuttaa siihen, mitä opimme näkemään harrastamisena, mitä mittaamme ja millaisia vaikutuksia pidämme olennaisina. Harrastuksella pitäisi tarkoittaa toimintaa, jossa ohjaus, toistuvuus tai yhdessä tekeminen rakentavat lapselle kokemusta omasta kehittymisestä ja ryhmään kuulumisesta.

Kaikki vapaa-ajalla tapahtuva tekeminen ei rakenna samalla tavalla pitkäjänteistä oppimista, kuulumisen kokemusta tai tunnetta siitä, että on itse harrastaja.

Koulun yhteydessä tapahtuva ohjattu ja säännöllinen toiminta voi kuitenkin rakentaa ne aivan yhtä hyvin kuin mikä tahansa muu harrastus, kun toiminnassa on jatkuvuutta, ryhmä ja ohjaaja, joka tunnistaa lapsen kehityksen.

Kun hallitus käynnistää alueellista kokonaiskoulupäiväpilottia, harrastamisen määritelmä tulee väistämättä pöydälle. Se ei ole tekninen yksityiskohta vaan poliittinen valinta, joka ratkaisee, kasvaako lapsi harrastajaksi vai jääkö hän pelkästään osallistujaksi tilastossa.

Samalla määrittyy, säilyykö koulun yhteydessä tarjottu harrastaminen aidosti matalan kynnyksen toimintana niille lapsille, joille se on ensimmäinen tai helpoimmin saavutettava mahdollisuus harrastaa. Julkisesti rahoitetun toiminnan tehtävä on madaltaa kynnystä ja avata polkuja myös niille, jotka eivät vielä ole mukana missään.

Lapselle harrastus ei ole vähemmän oikea siksi, että se tapahtuu koulun jälkeen koululla. Ratkaisevaa on, että hän voi tunnistaa olevansa harrastaja.

Sanna Lesonen

Kirjoittaja on lasten ja nuorten harrastamisen johtava asiantuntija Vantaalla sekä luottamushenkilö (vas.) Porvoossa.

Kimmo Sillanmikko

Kirjoittaja toimii erityisasiantuntijana Espoossa.

Lue myös:

Viittä vaille mestari kylvää onnellisuutta kaupungin joka kolkkaan