“Monipaikkaisuus on mahdollisuus, ei välimuoto”

Suomalainen käsitys asumisesta ja paikkasidonnaisuudesta on murroksessa. Enää ei ole itsestään selvää, että ihminen asuu, työskentelee ja elää arkeaan yhdessä ja samassa paikassa ympäri vuoden. Monipaikkaisuudesta on tullut yhä useammalle normaali tapa elää.

Tämä kehitys näkyy erityisen selvästi kunnissa, joissa vapaa-ajan asumisella on vahva rooli.

Monipaikkaiset asukkaat viettävät osan vuodesta toisella paikkakunnalla, mutta käyttävät silti palveluita, liikkuvat alueella ja osallistuvat myös monissa määrin paikalliseen elämään.

He eivät ole vain vierailijoita, mutta eivät välttämättä myöskään perinteisessä mielessä vakituisia asukkaita.

Perinteisesti kunnat ovat rakentaneet toimintansa ja tulevaisuuden suunnitelmansa vakituisen väestön varaan. Väestötilastot, muuttoliike ja syntyvyys ovat ohjanneet päätöksentekoa. Nyt rinnalle tarvitaan laajempi ymmärrys siitä, ketkä kuntaa todellisuudessa käyttävät ja elävät siinä arkea.

Monipaikkaisuuden vaikutuksia voidaan nykyisin mitata mm. mobiilidatalla. Se kertoo hyvin, kuinka pitkään alueella viivytään ja milloin kuormitus kasvaa ja missä syntyy kysyntää.

Sillä voi ohjata palvelujen mitoitusta ja parhaimmillaan myös vaikuttaa siihen, miten valtionhallinnossa ymmärretään kuntien todellinen väestöpohja ja rahoitustarpeet.

Samaan aikaan digitaalinen infrastruktuuri nousee yhä keskeisemmäksi osaksi kunnan elinvoimaa. Monipaikkaisuus ei ole vain vapaa-ajan ilmiö.

Etätyön yleistyminen, työn murros ja arvojen muutos ovat irrottaneet asumista työpaikasta. Yhä useampi valitsee oleskelupaikkansa sen perusteella, missä viihtyy. Luonto, tilan tunne ja rauha ovat nousseet monille keskeisiksi valintatekijöiksi.

Tämä luo kunnille uudenlaisen mahdollisuuden. Monipaikkaiset asukkaat tuovat alueelle ostovoimaa, elinvoimaa ja usein myös osaamista.

He voivat olla potentiaalisia työntekijöitä, yrittäjiä tai aktiivisia toimijoita yhdistyksissä ja yhteisöissä. Samalla he voivat toimia myös kunnan epävirallisina lähettiläinä omissa verkostoissaan.

Mahdollisuus ei kuitenkaan toteudu itsestään. Keskeinen kysymys on, miten hyvin kunnat tunnistavat monipaikkaiset asukkaat ja ottavat heidät mukaan.

Tavoittavatko viestintä ja palvelut heidät? Onko osallistumisen tapoja, jotka eivät edellytä ympärivuotista läsnäoloa? Nähdäänkö heidät aidosti osana yhteisöä?

Monipaikkaisuus haastaa perinteisen “asukas vai ei asukas” -ajattelun. Tulevaisuudessa yhä tärkeämpää on ymmärtää kuntien käyttäjäkuntaa laajemmin ja rakentaa osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia myös niille, jotka eivät ole kirjoilla kunnassa ympäri vuoden.

Monipaikkaisuus ei siis ole välitila kahden paikan välillä. Se on pysyvä osa uudenlaista elämäntapaa ja kunnille mahdollisuus, johon kannattaa tarttua.

Maarika Kasonen

Kirjoittaja on Heinäveden kunnanjohtaja.