Suomen kotoutumispolitiikka elää harhassa, ja kellon tikitys kuuluu jo Malmöstä

Kun saavuin Suomeen, minulla ei ollut kieltä, verkostoja eikä varmuutta tulevasta.

Tilanne oli raskas – kuten se on kaikille, jotka lähtevät kotoa pakoon.

Mutta minulle ei tullut kertaakaan mieleen, että jonkun muun tehtävä olisi rakentaa minulle elämä täällä.

Suomi antoi minulle turvapaikan — ja se oli jo valtavasti. Loput oli minun vastuullani.

Työllistyin. Opin kielen. Rakensin elämän perheen kautta. En käyttänyt virallista kotoutumisjärjestelmää — en tiennyt miksi olisin tarvinnut sitä, kun vastuu oli selvä: se oli minulla itsellä.

Minua ihmetyttää niin kovasti se, mitä olen sosiologina ja kotoutumispalvelujen ammattilaisena nähnyt muille tapahtuvan.

Järjestelmä, johon turvapaikanhakijat ohjataan, ei opeta itsenäisyyttä. Se opettaa odottamaan. Se opettaa, että asiat tapahtuvat sinulle — eivät sinun kauttasi.

Tämä ei ole empatiaa. Tämä on vahingollista — ja ihmiset maksavat siitä vuosikaupalla.

Olen työssäni tavannut ihmisiä, jotka ovat asuneet Suomessa viisi, seitsemän tai esimerkiksi kymmenen vuotta.

He puhuvat suomea heikosti. He eivät ole työllistyneet. He elävät edelleen tukien varassa.

Nämä eivät ole laiskoja ihmisiä. Ne ovat ihmisiä, joille järjestelmä on opettanut passiivisuuden. Vuosi vuodelta on jatkettu samaa kaavaa: kurssi, tuki, raportti, uusi kurssi.

Kukaan ei ole kertaakaan sanonut suoraan: tämä riittämätöntä — ja tässä on se, mitä sinun täytyy tehdä.

Sosiologina tiedän, miksi tämä tapahtuu. Kun ihmiseltä ei vaadita eikä odoteta, hänen toimijuutensa — kykynsä vaikuttaa omaan elämäänsä — alkaa hiipua. Se ei ole teoria. Se on ilmiö, jota olen katsonut silmiin.

Numerot kertovat sen, mitä monet eivät halua sanoa ääneen.

Tilastokeskuksen luvut ovat yksiselitteiset: ulkomaalaistaustaisten työttömyysaste on noin 16–17 prosenttia, suomalaistaustaisilla noin 6–7 prosenttia.

Ero ei ole kaventunut vuosien saatossa — siitä huolimatta, että kotoutumiseen on käytetty satoja miljoonia euroja.

Rikostilastot näyttävät, että ulkomaalaistaustaiset ovat yliedustettuina väkivalta- ja seksuaalirikoksista epäiltyinä suhteessa väestöosuuteensa.

Tämä ei ole poliittinen väite. Tämä on se kuva, jonka viralliset tilastot piirtävät.

Mutta tässä on se asia, jota ei tarpeeksi usein sanota: työperäiset maahanmuuttajat eivät näy näissä luvuissa samalla tavalla. He työllistyvät. He kotoutuvat. He maksavat veroja.

Ongelma ei siis ole maahanmuutossa sinänsä. Ongelma on siinä, mitä tapahtuu — tai ei tapahdu — kun ihminen saapuu tänne ilman työtä, ilman kieltä, ilman selkeitä odotuksia. Ja siinä, että tähän ei puututa kunnolla.

Malmö ei syntynyt vahingossa — ja se ei ole kaukana.

Ruotsissa nämä samat merkit nähtiin ajoissa. Tiedettiin, mistä oli kyse. Mutta päätettiin vaieta — koska rehellinen puhe tuntui liian hankalalta, liian provokatiiviselta, liian poliittisesti vaaralliselta.

Tulos on se, jonka kaikki tietävät. Ruotsin poliisiylijohtaja on itse myöntänyt, että kyseessä on yhteiskunnan epäonnistuminen. Maassa on alueita, joissa viranomaisten on vaikea toimia. Maassa on ilmiöitä, joita ei enää pysty selittämään pois.

Ja Suomessa? Poliisiylijohtaja Ilkka Koskimäki totesi jo vuonna 2024, että poliisin tärkein tehtävä on estää kehitys, joka veisi meidät "Ruotsin tielle". Katujengejä on jo noin kymmenen. Pääkaupunkiseudun jengeissä lähes kaikki jäsenet ovat ulkomaalaistaustaisia.

En kirjoita tätä pelotellakseni. Kirjoitan tämän, koska olen itse maahanmuuttaja — ja juuri siksi haluan, että tämä menee oikein.

Koska kun se menee väärin, siitä kärsivät ensimmäisenä ne maahanmuuttajat, jotka yrittävät oikeasti.

Hankkeita riittää. Tuloksia ei.

Olen istunut kokouksissa, joissa puhutaan kotoutumisesta tuntitolkulla. Ja kokouksissa pohditaan käsitteitä, laaditaan suunnitelmia, jaetaan rahoitusta. Ja joissa ei kuunnella yhtään maahanmuuttajaa.

Olen nähnyt hankkeita, joiden ainoa konkreettinen tulos on se, että seuraavan hankkeen suunnitelma on kirjoitettu.

Olen nähnyt, kuinka sama ihminen osallistuu erilaisille kursseille — vuodesta toiseen — ilman että hänen tilanteensa muuttuu.

Tämä on se todellisuus, josta pitäisi puhua enemmän.

Kotoutumisesta on kasvanut toimiala, jonka olemassaolo ei riipu siitä, onnistuuko kotoutuminen — vaan siitä, että ongelma jatkuu veronmaksajien rahoilla.

Kulttuurieroista puhuminen ei ole rasismia, se on kunnioitusta.

Tiedän omasta kokemuksestani, mitä se tarkoittaa, kun tulee kulttuurista, jossa moni asia toimii eri tavalla kuin Suomessa. Kulttuureissa on eroja esimerkiksi suhtautumisessa auktoriteettiin, naisen asemaan, perheen rooliin ja työn merkitykseen.

Nämä erot ovat todellisia. Niistä puhuminen ei tarkoita, että jokin kulttuuri on huonompi. Se tarkoittaa, että ihminen ansaitsee tietää, mitä täällä odotetaan — suoraan, selkeästi, ilman kiertoilmauksia.

Monikulttuurisuus voi olla aitoa rikkautta. Mutta ei automaattisesti. Se vaatii, että ensin sopeutuu uuteen kulttuuriin ja hyväksyy yhteiskunnan pelisäännöt — tasa-arvon, lain, naapurin kunnioittamisen. Vasta tämän jälkeen voi tuoda itselle uuteen kulttuuriin jotain omaa lisänä.

Jos tämä järjestys kääntyy väärinpäin, syntyy rinnakkaisyhteiskuntia. Se on kehityskulku, jonka alkuvaiheet ovat jo tunnistettavissa myös Suomessa niille, jotka haluavat katsoa.

En puhu radikaalista muutoksesta. Puhun perusasioista, jotka muissa Pohjoismaissa on jo tehty.

Ensimmäisenä tulee mieleen velvoittavuus, tuki ja tekeminen kulkevat yhdessä. Tanska teki tämän muutoksen 2000-luvun alussa — työllistyminen parani merkittävästi. Tämä ei ole keksintö, se on jo testattu malli.

Toiseksi tulee mieleen suoruus, eli se, että sanotaan selkeästi, mitä odotetaan. Odotetaan tasa-arvoa, kielitaitoa ja työn tekemistä. Ei käytetä kiertoilmauksia.

Kolmanneksi tulee mieleen tuloksellisuus. Rahoitus on sidottava siihen, mitä tapahtuu oikeasti työllistymisen ja kielitaidon suhteen.

Rahoitus ei voi perustua siihen, montako kurssia on järjestetty.

Minulle on tärkeää sanoa tämä ääneen juuri nyt, ei poliittisesta syystä, vaan siksi, että olen elänyt tämän itse.

Tiedän, mitä tarkoittaa saapua uuteen maahan ilman kieltä ja verkostoja. Tiedän, kuinka paljon se vaatii.

Ja juuri siksi tiedän myös, ettei kukaan hyödy siitä, että hänestä tehdään ikuinen tuen kohde. Se on loukkaus — vaikka se tehtäisiin hyvää tarkoittaen.

Ruotsi tiesi samat asiat kuin me tiedämme nyt. Silti Ruotsi odotti liian kauan.

Me tiedämme nyt. Kysymys on vain siitä, uskalletaanko toimia.

Ali Meriluoto

Sosiologi ja kotoutumispalvelujen asiantuntija