Luitko tämän: Pikkupaikkakunnalta paennut nuori – palaa kesäksi kotiin, kirjoittaa Luukas Pitkänen

Taaperosta ykkösluokkalaiseksi vietin aikaa isäni repussa milloin missäkin Brisbanesta Pristinaan, mutta koulutaipaleeni alkuvaiheilla asetuimme viimein Leppävirralle, joka juurtui kotiseudukseni.

Pitkälle ei oltu pötkitty: jos tätini sukututkimusta on uskominen, aikaisin tunnettu esi-isämme, sahanasettaja Johan Pitkänen, polki samoja peltoja jo yli 250 vuotta sitten.

Jälkiviisaana on helppo nähdä kuinka vankat valmiudet tuttu kunta soi. Osallistuin kaikenlaiseen vaikuttamiseen: oppilaskuntien hallituksissa, asukasyhdistyksen hallituksessa, nuorisovaltuuston johtoryhmässä. Oli helppo lähteä mukaan, koska joka aktiviteetissa oli mukana joku serkku, tai vähintään tutun tuttu.

Lopulta kaipasin kuitenkin etäisyyttä: lähdin lukioon Kuopioon, pian sen jälkeen tuli muutto Brysseliin. Kouluni oli tukahduttavan täynnä: opiskelijoita yli 3 000, joista noin 700 eli kaksi leppävirtalaista yläastetta yli tilojen kapasiteetin.

Opettajien yksilönvastuu katosi byrokratian ja auktoriteettihahmoja palvovan kulttuurin peittoon, yksilöllistä oppimista ei juuri tuettu. Aika oli ajoittain sietämätöntä, joskus hilpeää, mutta aivan aina absurdia.

Oi, ollapa taas surumielinen 16-vuotias nuori lähipiirin diplomaattien viettäessä unettomia öitä tulevan Nato-jäsenyyden parissa aivan seinän toisella puolen.

Olo oli pieni. En tohtinut priorisoida omien ongelmieni käsittelyä, mutta toisaalta makrotason ongelmiin en kykenyt voivani vaikuttaa mitenkään: koin näivettyväni pois itseäni taitavampien tärkeillessä toisensa hengiltä.

Tänä vuonna pyrin kesäksi töihin Leppävirran kunnallishallintoon tukeakseni yliopisto-opintojani ja ansaitakseni rahaa leikellyn opintotuen korvikkeeksi.

Yllätyksekseni minusta oli kotikunnallani oikeasti hyötyä: englannintaitoisena olin pätevä aloittamaan kunnan nettisivujen kääntämisen, yhteiskuntatieteiden ylioppilaana taas kiinnostunut oppimaan enemmän kuntalaista ja muista koneistomme toimintaa ohjaavista säädöksistä.

Digitaalisen ajan kasvattina tunsin tärkeät some-alustat ja ohjelmat, kuntalaisena osasin toimia puhelinvaihteessa kunnantalon aulan tiskillä sekä kunnan infopisteellä matkailukeskuksessamme. Kollegat mahdollistivat omien vahvuuksien hyvin vapaan hyödyntämisen, ja opettivat kärsivällisesti kiperämmissä tilanteissa.

Harjoittelun loppupuolella pääsin kasaamaan kokonaisvaltaisen raportin tavoista kehittää kuntaamme houkuttelevammaksi. Sain siitä todella arvokasta palautetta monelta kollegalta, kunnanjohtajaa myöten. Väitän, että näin kattavaa harjoittelua ja kannustavaa kohtelua ei olisi isommasta paikasta niin helposti löytänyt.

Opetus ulos rivien rakosista: moni pienpaikkakunnalta lähtöisin oleva ei tahdo katsoa taakseen. Huomasin kuitenkin, että se voi kannattaa: koen kunnan kautta suorastaan löytäneeni osan itseäni uudestaan.

Toivon kokemukseni rohkaisevan muitakin nuoria palaamaan juurilleen ja syntetisoimaan jotain uutta tuoreen tietotaitonsa ja lähtöolosuhteiden pohjalta. Myös kuntia kannustan palkkaamaan yhä enemmän nohevia nuoria kehittämään kunnan palveluita ja ylläpitämään sen toimintoja.

Luukas Pitkänen

Kirjoittaja on Brysselissä viidettä vuotta asuva leppävirtalainen yhteiskunnallinen vaikuttaja ja kirjoittaja.