Pukkilan Katarina Helander rökittää nykyisiä sopimuksia – Kuntien pitää saada sopia ehdoista paikallisesti
Kuvittele neljän hengen tiimi, josta yksi on aina poissa. Tämä on todellisuutta kunnissa.
Ahdinko ei ole tulevaisuuden uhkakuva, vaan kylmää arkea. Monessa kunnassa talous on ajautunut kestämättömälle pohjalle. On kuntia, jotka joutuvat toimimaan jopa negatiivisilla valtionosuuksilla. Samalla julkisen sektorin työntekijöiden poissaolot ovat merkittävä haaste.
Tilastojen mukaan julkisen alan työntekijä on noin 30 prosenttia poissa töistä vuoden aikana (keskimääräiset lomapäivät, vapaat sekä sairaspoissaolot). Työpanos, jonka pitäisi olla 100 prosenttia, jääkin noin 70 prosenttiin – mutta palvelutarpeet eivät vähene vastaavasti. Tähän yhtälöön on pakko tarttua, myös työntekijöiden työhyvinvoinnin kannalta.
Julkinen sektori on tottunut hädän hetkellä vetoamaan joko omiin veronmaksajiin tai valtion kukkaroon – molempien nyörit ovat äärimmillään. Meidän on pakko puhua avoimesti nykyisestä julkisalan työehtosopimuksesta. Niin vaikeaa kuin sen ääneen sanominen onkin, sopimus on todella kallis – myös esimerkiksi yksityistä sektoria pidempine lomineen, saati kun lauantaita ei lasketa lomapäiviksi.
Kun kuntien yhtenä työkaluna säästötoimissa on myös lomarahojen vaihtaminen vapaaksi, työntekijä saattaa olla vuoden aikana jopa kvartaalin pois. Yhdessäkään yrityksessä tällainen ei olisi talouden näkökulmasta mahdollista.
Samalla jo ennestään tiukilla oleva henkilöstömme joutuu venymään kohtuuttomasti, kun käsipareja ei ole riittävästi.
Ammattiliittojen on tunnustettava vastuu koko yhteiskunnan kestävyydestä. Tässä tilanteessa ammattiliittojen ei voida enää katsoa olevan vastuussa vain jäsenilleen. Niiden – niin kuin meidän muidenkin – on kannettava vastuu koko Suomen tulevaisuudesta. Liittojen tehtävä on toki puolustaa työntekijöiden oikeuksia, mutta jos työehdot ja palkkavaatimukset eivät kohtaa talouden realiteetteja, seurauksena on lopulta palveluiden alasajo, irtisanomisia ja kuntien konkurssimaisia tilanteita.
Tämä ei ole kenenkään etu – ei työntekijöiden, ei kuntalaisten eikä Suomen talouden.
Tarvitsemme avoimen ja rehellisen keskustelun siitä, kuinka työn tuottavuutta voidaan parantaa ilman, että henkilöstön hyvinvointi kärsii. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi:
• Paikallisia sopimuksia, joissa kunta ja työntekijä voivat yhdessä sopia joustavista ehdoista.
• Joustavampia työaikaratkaisuja, joissa työntekijöiden tarpeet ja kuntien resurssit kohtaavat paremmin.
• Työn uudelleenorganisointia, jotta resurssit kohdennetaan sinne, missä niitä eniten tarvitaan.
• Teknologian hyödyntämistä rutiinitöiden vähentämiseksi ja työtaakan helpottamiseksi.
Työntekijällä voisi esimerkiksi olla mahdollisuus saada hieman parempaa palkkaa ja lyhentää paikallisesti sopimalla lomiaan, mikä helpottaisi sekä työntekijän omaa arkea että kuntataloutta. Samalla voitaisiin vähentää loma- ja ylityövelan jatkuvaa kasvua.
Tämän keskustelun käyminen ei ole helppoa – tiedämme sen herättävän vahvoja tunteita ja törmäävän myös työmarkkinapolitiikan realiteetteihin. Mutta mikä on vaihtoehto?
Jatkuvasti kiristyvä kuntatalous ei kestä tilannetta, jossa työtä ei voida järjestää tehokkaasti.
Työntekijät ansaitsevat hyvät työolot. Mutta myös kuntalaiset ansaitsevat palvelut, joita ilman hyvinvointiyhteiskunta ei toimi.
Jos emme uskalla puhua tästä nyt, joudumme lähivuosina tekemään paljon kivuliaampia päätöksiä. Palkankorotukset eivät lämmitä, jos töitä ei esimerkiksi pienen kunnan ajautuessa maksuvaikeuksiin ole juuri kenellekään työntekijälle.
Haastan kaikkia osapuolia kertomaan omat näkemyksensä tähän kuntien ja valtion hallinnon kannalta hyvin kriittiseen kysymykseen.
Katarina Helander
Pukkilan kunnanjohtaja