Koulutuksellinen tasa-arvo on rapautunut – Olemmeko kadottaneet sivistyksemme?

Jyväskylän yliopistolla vanhaa Seminaaria katsellessa tuntee olevansa suomalaisen opettajankoulutuksen ytimessä ja alkujuurilla. Jyväskylän seminaari aloitti vuonna 1863 ensimmäisenä Suomessa kansakoulunopettajien koulutuksen. Aurinko paistaa vanhaan, koristeelliseen punatiilirakennukseen. Jyväskylän vanha Seminaari seisoo mäen päällä yhtä vakaasti kuin seminaarin ensimmäisen rehtorin Uno Cygnaeuksen aikaan. Koulutus on kuitenkin siirretty kivenheiton päähän nykyiselle paikalleen. Paljon on muutenkin muuttunut yhteiskunnassa ja opettajankoulutuksen tarpeissa. Ja muutos jatkuu. 

Reilut 160 vuotta seminaarin perustamisen jälkeen Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen nykyinen johtaja, dosentti,vanhempi yliopistonlehtori Sirpa Eskelä-Haapanen kertoo olevansa onnellinen saadessaan johtaa juuri Jyväskylän opettajankoulutuslaitosta. Perinne velvoittaa ja katseet kääntyvät helposti perinteikkääseen yliopistoon, kun puhutaan opettajankoulutuksen uudistamisesta. 

– Mitä tahansa uudistuksia tapahtuu opettajankoulutuksessa, niin kyllähän ne pääsääntöisesti jyväskylälähtöisiä ovat.

Haasteisiin tartutaan

Töitä Suomen Ateenaksikin kutsutussa kaupungissa tehdään isolla kädellä alan uudistamiseksi. Eskelä-Haapanen kertoo, että heillä on syksyn ohjelmassa seuraavan opetussuunnitelmakauden rakentaminen. Koko henkilökunta on sitoutettu suunnitteluun. 

Työ on aloitettu “kotiläksyjen” tekemisellä. Henkilökunta sai alkuvuodesta tehtäväkseen perehtyä koulutusta ja yhteiskuntaa koskeviin viimeisimpiin kansallisiin raportteihin, julkaisuihin ja tutkittuun tietoon.

Nyt syksyllä työryhmissä yritetään tunnistaa yhteiskunnassa näkyvät keskeisimmät signaalit ja miten ne heijastuvat opettajankoulutukseen. Lopputuloksena syntyy vuoden loppuun mennessä tavoitteet sille miten tulevaisuudessa opettajankoulutusta Jyväskylässä järjestetään. 

Kaiken taustalla on halu tehdä Suomesta parempi paikka elää tuleville polville, selittää Eskelä-Haapanen ja korostaa sitä, että on tärkeää tarttua haasteisiin. 

– Se ei hoidu, vaan meidän täytyy se hoitaa. 

Tasa-arvo rapautunut

Muutostyössä tärkeää on nähdä signaalit, joita ympärillä on. Näin muutos saadaan ohjattua oikeaan suuntaan. Tällä hetkellä polarisaatio toistuu eri tasoilla suomalaisessa yhteiskunnassa. Eskelä-Haapanen luettelee esimerkkejä oppimisen polarisoitumisesta sukupuolten tai asuinpaikan välillä, kieli- tai kulttuuritaustan mukaan tai sosioekonomisen aseman mukaan. Koululaitoksen oletetaan kuitenkin pystyvän tarjoamaan kaikille tasapuoliset mahdollisuudet kasvuun ja oppimiseen. Tässä punnitaan opettajan ammattitaito nyt ja myös tulevaisuudessa. Tätä Suomessa pitää pystyä pohtimaan monella eri tasolla. 

– Suomessa vallitsi koulutuksellinen tasa-arvo ja se tasa-arvo on rapautunut, jyräyttää Sirpa Eskelä-Haapanen ja täsmentää tarkoittavansa, että koulutusjärjestelmämme ei nykyisellään pysty takaamaan heikommista lähtökohdista tulevalle oppilaalle niin hyviä tuloksia kuin aikaisemmin. Se, että ihan jokainen yltää koulussa omiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa nähden parhaisiin mahdollisiin tuloksiin, on tärkeää. Silloin opetuksen voidaan katsoa olevan yhdenvertaista.

Yksilöiden välisen polarisaation lisäksi huomiota herättää alueellinen polarisaatio. Miten taataan kaikille mahdollisuus yhdenvertaiseen oppimiseen alueilla, joilla on vain muutamia oppilaita? Eskelä-Haapanen myöntää  itsekin saavansa katsoa tässä asiassa peiliin. Vaikka syntyvyyden lasku on ollut näkyvissä ja sen vaikutukset opetuksen järjestämiseen tiedossa, ei opettajien koulutusta olla uudistettu välttämättä riittävällä tarmolla.  

Oma lukunsa polarisoitumisessa on myös urbaani segregaatio. Samalla kaupunkialueella voi olla aivan erilaiset koulut: Toisessa koulussa oppijoilla voi olla vaikkapa yli sata eri äidinkieltä. Kuka on se maestro, joka kykenee hanskaamaan eri kulttuuritaustoja vilisevän luokan niin, että kaikki saavat omaan tilanteeseensa sopivimman opetuksen? Aivan lähellä voi puolestaan sijaita eräänlainen “eliittikoulu”, joka on hyvin homogeeninen. Siellä opetus sujuu vailla tarvetta erityisiin järjestelyihin. Opettajankoulutuksen kannalta kaikki tämä tarkoittaa sitä, että tulevia opettajia pitää pystyä kouluttamaan yhdistelemään erilaisia hyviä pedagogisia käytänteitä kulloisenkin vallitsevan tilanteen ja oppijoiden mukaisesti. 

Ydinsanomana Eskelä-Haapasella tuntuu olevan yhdenvertaisuus ja tasapuolisuus. Taustamuuttujista riippumatta oppijan pitäisi koulutaipaleellaan saada yhdenvertaiset mahdollisuudet oppimiseen. Jokaisen oppijan yksilölliset tarpeet pitäisi kyetä tunnistamaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jo varhaiskasvatuksessa. 

Avain opettajuuteen

Sirpa Eskelä-Haapasen puheessa toistuu myös ajatus pedagogista työkaluista. Ne ovat avain opettajuuteen. Kaksoiskelpoisuuden tuottavat tutkinnot tukevat ajattelua, jossa työelämään suuntaavalla opettajalla on täysi työkalupakki käytössään. Luokanopettajan kelpoisuus antaa vahvan pedagogisen osaamisen jota muut kelpoisuudet tukevat ja syventävät.

Myös syksyllä 2025 käyttöönotettu oppimisen tuen uudistus tukee tätä ajattelua. Laadukas pedagoginen osaaminen yksilöiden tarpeita tunnistettaessa on tärkeää. Kaikki oppijat ovat oikeutettuja tukeen ja sitä tarjoaa heille jokainen heidän kanssaan tekemisissä oleva opettaja. Opettajilta tämä kysyy kyvykkyyttä tunnistaa oikeat pedagogiset lähestymistavat.  

Paitsi uudet opettajat, myös kentällä jo olevat opettajat tarvitsevat vahvan tuen osaamiselleen täydennyskoulutuksen muodossa. Eskelä-Haapasella on selkeä viesti kuntiin: Älkää nuukailko täydennyskoulutuksen rahoituksessa. Täydennyskoulutus maksaa nopeasti itsensä takaisin opettajien ja oppijoiden motivaation lisääntymisenä. 

– Meidän pitää turvata se, että kentällä työskennellessä pystyy kehittämään itseään.

Nyt nähtävillä on ollut ilmiö, jossa edes ilmaisiin täydennyskoulutuksiin ei ole tullut tarpeeksi opettajia. Vaikka koulutus on ilmainen, sijaisrahoja koulutuksen ajaksi ei kouluissa välttämättä ole. Opettajat puolestaan eivät halua jättää luokkaansa kollegansa hoidettavaksi kaiken muun oman työn ohessa. 

Ennenkin tosin opettajat on laitettu selviämään. Eskelä-Haapasen sanoin opettajat heitettiin syvään päätyyn 2014 opetussuunnitelman uudistuksessa ja sama tapahtui aiemmin kolmiportaisen tuen kanssa. Nyt tunnutaan taas olevan samassa tilanteessa.

Tasavertaisuutta arviointiin

Eskelä-Haapanen laittaisi remonttiin sekä opetussuunnitelman että peruskoulun. Silti hän korostaa, ettei kummassakaan tarvitse, eikä kannata tehdä täyttä räjäytystä. Yhteiskunnan muutokset ovat kuitenkin niin isoja, että ihan pienillä opetussuunnitelman päivityksillä niihin ei päästä. Isojakin muutoksia on siis uskallettava tehdä. 

Aloitetaan pohdiskelu opetussuunnitelmasta. Sen pitäisi olla yksi opettajan tärkeimmistä työkaluista. Sivujen pitäisi kulua hiirenkorville opettajien hyppysissä. 

– Miksi minä opetan ja miten asetan omalle työlleni sellaiset tavoitteet, että turvaan jokaiselle yhdenvertaisen oppimisen, summaa Eskelä-Haapanen kysymykset, joihin opettajien pitäisi etsiä pohjaa opetussuunnitelmasta.  

Tavoitteeseen pääsemiseen riittäisi opetussuunnitelman yksinkertaistaminen.  Opetussuunnitelma on laaja opus, jopa niin laaja, että sen ydinsanoma saattaa hukkua. Eskelä-Haapanen lähtisi rakentamaan suunnitelmaan oppimisen tavoitteellistusta. Tämä antaisi opettajalle mahdollisuuden paremmin seurata yksilön oppimisen edistymistä. Myös arvioinnille pitäisi olla paremmat sisällöt ja kriteerit. Tällä hetkellä arvioinnissa voi olla suuria koulukohtaisia eroja. 

Peruskoulun uudistamisessakin lähtökohtana pitäisi olla ajatus siitä mitä lapsi tai nuori kulloinkin tarvitsee. Sitä tehostaakseen opettajankolutuslaitoksen johtaja luopuisi ajatuksesta, että luokilla 1.-6. vetovastuussa ovat luokanopettajat ja luokilla 7.-9. aineenopettajat. Malli voisi sen sijaan olla esimerkiksi se, että luokilla 1.-4. opettajilla olisi enemmän lapsilähtöisyyttä ja laaja-alaista pedagogista ymmärrystä. Unohtamatta tietenkään perusasioiden ja -taitojen opettamista. Tätä voitaisiin kutsua vaikka pohjanluomisen vaiheeksi. Luokkien 5.-7. opettajalla olisi vahva ainespesifiymmärrys pedagogisen osaamisen lisäksi. Keskiössä olisivat edelleen oppilaan tarpeet. Tämä toimisi valmistavana vaiheena. Valmistava ote jatkuisi luokilla 8.-9. ja toimintaa ohjaisi se mihin yksilö katsoo tulevaisuudessa. 

Katse peruspilareihin

PISA-tulosten romahtaminen kertoo siitä, että perusasiat kuten lukeminen ja kirjoittaminen ovat aiempaa heikommalla tasolla. Jos nämä menetetään, menetetään paljon koko yhteiskunnan kannalta.   

Eskelä-Haapanen nostaa kissan pöydälle ja toteaa perustaitojen opettamisen olevan meillä kutakuinkin hukassa. Kirjoittaminen, lukeminen, matematiikka ovat perusasioita ymmärryksen rakentamisessa. Ilman niiden tuomaa pohjaa on hankala rakentaa uusia tiedon kerroksia ja hahmottaa ympäröivää maailmaa. Hän ihmetteleekin sitä, miten me suomalaiset olemme päästäneet kansansivistyksen peruspilarit rapautumaan ja olemme unohtaneet pitää huolta tärkeimmästä mitä meillä on, sivistyksestä.  

– Meidän kaikkien pitäisi kysyä, mitä olemme antaneet tapahtua sivistyksellemme? Mitä teemme korjataksemme suomalaisuuden perustan, äärettömän korkeatasoisen kansanopetuksen, tiivistää Sirpa Eskelä-Haapanen.

Kännyköitä ja digitaalisuutta ei käy syyttäminen kaikesta. Edelleen lapset viettävät merkittävän määrän aikaa koulussa. Koulun pitäisi huolehtia myös digitaalisuuden perustaitojen opettamisesta. Toisaalta pitäisi huolehtia myös siitä, että kännykät osataan laittaa sivuun ja olla aidossa vuorovaikutuksessa. Tähän kännykkäkiellot kouluissa ovat kentältä tulleiden viestien mukaan tuoneet selkeästi parannusta. Pohja vuorovaikutuksen oppimiselle on siis olemassa. 

Reformia kaivataan

Sirpa Eskelä-Haapanen sanoo rohkeasti, että sivistyksen rapautumisessa ollaan siinä vaiheessa, että reformin pitäisi alkaa. Huolta herättää muun muassa se, että tässä ajassa on annettu oikeutus rajullekin keskustelulle. Samalla hyväksytään ja mahdollistetaan polarisaation kiihtyminen, ääriliikkeiden vahvistuminen ja populismi. 

– Mielestäni on sivistyksen puutetta, että hiljaisesti hyväksytään esimerkiksi rasismi. Sehän on ihmisarvoa loukkaavaa. 

Mitä koulu tälle voisi tehdä? Jälleen kerran palataan vuorovaikutustaitojen ääreen. Toimivaan vuorovaikutukseen kuuluu kunnioitus mutta myös kriittisyys sekä sen vastaanottaminen. Kriittinen puhetapa ja kriittinen ymmärrys ovat asioita, joita pitäisi oppia kriittisen lukutaidon lisäksi. Sekä koulut että kodit ovat saman, ison haasteen edessä.. Jokaisella pitäisi olla sisäinen kompassi, joka kertoo miten toimin, mihin neula näyttää. Kompassin näyttämän suunnan antaa yhdessä jaettu arvopohja. Se rakentuu kotien ja koulun yhteistyöllä. 

Vaikka koulun roolista puhutaan, kasvatuksen kokonaisvastuu on aina vanhemmilla. Sirpa Eskelä-Haapanen luottaa siihen, että vanhemmat haluavat tulevaisuudessakin lapsensa parasta. Sen pitäisi tarkoittaa sitä, että keskiössä on aina oppija. Jos arvomaailmat kodissa ja koulussa kovasti eroavat toisistaan, voi samansuuntaisuuden etsimisessä lähteä liikkeelle kysymällä: Tavoittelemmehan me tässä molemmat oppijan parasta?

Tavallaan suomalaisuus ja siihen liittyvä sivistys pitäisi löytää uudelleen. Suomalaisuuden hän ymmärtäisi uudella tavalla. Suomalaisuus ei ole sitä, että puhut suomea vaan sitä, että arvostat suomalaisuuttasi ja elinpiiriäsi.

Seminaarinmäki Jyväskylässä kylpee auringossa. Aurinkoiselta näyttää myös opettajankoulutuksen tulevaisuus, ainakin hakijamäärien suhteen. Opettajuus tuntuu edelleen innostavan nuoria. Siinä suhteessa ala on onnistunut pysymään elinvoimaisena muutosten keskellä. Vuosittain noin 10 000 hakijaa kilpailee vajaasta 800 luokanopettajakoulutuksen aloituspaikasta. Viime vuodet hakijoiden määrä on ollut suhteellisen tasainen. Cygnaeuksen perintö tuntuu kiinnostavan. Jokainen sukupolvi muotoilee siihen omat vivahteensa. Nyt opettajia ja uutta historiaa tehdään vain kivenheiton päässä vanhasta Seminaarista. Perinteet ovat vahvasti läsnä.