Varastopalo ylittää vaarasta tiedottamisen kynnyksen, mutta taivaalta tippuvat pommit eivät

Kymenlaakson Haminassa käyskenteli kymmenkunta vuotta sitten karhu. Sisäministeriö antoi siitä virallisen vaaratiedotteen koko maahan. Liian lähelle asutusta harhautuneen kontion liikkeistä kerrottiin kaikilla keskeisillä televisiokanavilla Maarianhaminaa ja Utsjokea myöten.

Alueellisia vaaratiedotteita lähetetään radiossa ja julkaistaan netissä muutaman kerran kuussa. Tyypillisin syy on viime vuosina ollut tulipalo.

Suomen kansalliseläimen näkeminen tai varastopalo ylittävät vaarasta tiedottamisen kynnyksen, mutta taivaalta tippuvat pommit eivät ylitä.

On vaikea ymmärtää, miksi viranomaiset ovat valinneet jälkitiedottamisen ja hiljaisuuden tien droonien saavuttua nyt myös Suomen puolelle. Aikaa varautumiseen on piisannut. Ilmatorjunnan tai GPS-häirinnän johdosta reitiltään eksyneitä miehittämättömiä ilma-aluksia on lentänyt Puolaan ja Baltian maihin sodan ensikuukausista alkaen.

Minimitiedottamisen lopputulos on looginen: huhuja, pelkoa ja suuttumusta.

Kansalaiset keräävät tietoa mistä saavat, ja sitä vaihdetaan huoltoasemien nurkkapöydissä sekä netin puskaradioissa. Olen jutellut aiheesta lukuisten muiden itäsuomalaisten kanssa.

Viranomaisten valitsema tapa viestiä on tuntunut monesta siltä, ettei meistä välitetä, kun mitään ei kerran kerrota.

Yksi taistelukärjellä varustetuista lennokeista löytyi maaliskuun lopussa Parikkalasta. Itärajalla sijaitsevan Parikkalan kunnanjohtaja Harri Anttila kuuli droonista vasta, kun Ilta-Sanomien toimittaja kysyi häneltä kommenttia aiheesta.

Ihan ensimmäinen droonilöytö tehtiin Kouvolassa. Kaupungin turvallisuuspäällikkö Vesa Huuskonen vaati Yleisradion haastattelussa, että kaupunkia ja sen asukkaita olisi pitänyt informoida droonista aiemmin. Hän olisi myös halunnut kaupungin edustajan mukaan valtion tiedotustilaisuuteen.

Olen aivan samaa mieltä. Droonit herättävät luonnollisesti eniten huolta juuri siellä, minne ne ovat tippuneet. Olisi luontaista ja luottamusta herättävää ottaa juuri kunnat ja kaupungit mukaan vähintään asiasta tiedottamiseen.

Tai asian asian jälkihoitoon, vaikkapa keskustelutilaisuuksien järjestäjinä. Kunnilla on toimivat kriisiviestinnän mallit, mutta nyt niitä ei voida ottaa käyttöön, kun kuntapäättäjät joutuvat lukemaan lehdestä, mitä on ehkä tapahtunut.

Viranomaistiedotus on mennyt arkisemmissakin asioissa tiedon panttaamisen suuntaan. Vaikkapa poliisi on karsinut rajusti paikallista tiedottamista. Suomessa on 308 kuntaa. Niissä tapahtuvista asioista tiedottaa keskitetysti yksitoista poliisilaitosta. Vielä vuonna 2009 Suomessa oli 90 poliisilaitosta, joihin kaikkiin vaikkapa toimittaja saattoi soittaa.

Poliisin alati tiukentuvaa linjaa on kritisoinut etenkin Helsingin Sanomat. Lehti on puhunut “pimityskulttuurista” ja kuvaillut poliisin salauspäätöksiä “yhä oudommiksi”.

Hesari on myös tehnyt lukuisia valituksia jopa korkeimpaan hallinto-oikeuteen saakka. Pelkästään vuonna 2023 tuomioistuimet antoivat päätöksen yhdeksästä tapauksesta koskien viranomaisten suorittamaa salailua. Nuo valitukset olivat yhden ainoan toimittajan tekemiä. Joka kerta oikeus päätyi siihen, että viranomaiset olivat rikkoneet lakia, eli salanneet enemmän tietoa kuin laki sallii.

Salailusta on tullut maan viranomaisille maan tapa. Se ei ole kansalaisten etujen mukaista.

Jani Halme

Parikkalassa ja Helsingin Käpylässä asuva luennoitsija ja luova johtaja

Lue myös:

Nebius sai alun perin Fazerin suklaatehtaalle varatun alueen datakeskuksen käyttöön Lappeenrannassa