”Välillä tuntuu, että hallinnosta on tullut itseään ruokkiva hirviö” – Anna Perho ei aina silittele Suomen muutoksia

Anna Perhon kerrotaan olevan suorapuheinen, hauska ja inspiroiva puhuja. Tämä on helppo uskoa. Helsingin ytimessä sijaitsevan kodin värikkäät tapetit ja rento sisustus istuvat kuvaan ihmisestä, joka ei pyri neutraaliin ulostuloon tai viileän etäiseen persoonaan.

Välittömyys on ensimmäinen mielikuva, joka Perhosta tulee mieleen.

– Ajattelen, että koti on ihmisen sielun kuva. Itselläni on rikas sisäinen maailma, tämä ehkä jotenkin heijastaa sitä.

Anna Perho kasvoi Ypäjällä pienessä aseman sivukylässä, mutta koti ei ehkä edustanut perinteistä suomalaista asumista.

– Lapsuudenkotini oli vanha talo, jossa näkyi isoäitini intohimoisen sisustamisen jälki. Siellä oli jänniä ratkaisuja ja se on varmasti jättänyt jäljen. Olen aina ihaillut englantilaista kartanotyyliä, jossa on paljon värejä ja kaikki hullusti sekaisin, mutta kuitenkin joku järki.

Lapsuus Ypäjällä maatalossa oli täynnä ihmisiä, aikaa, eläimiä ja luontoa. Anna oli myös isovanhempiensa ensimmäinen lapsenlapsi ja sai sitäkin kautta paljon huomiota.

– Minusta tuntuu, että sain tippua jonkinlaiseen rakkauden pataan. Minulla oli etuoikeus äärimmäisen turvalliseen ja huolettomaan lapsuuteen, minkä arvon olen tiedostanut täysin vasta aikuisena.

Aikaa ja yksinoloa

1970-luvun Ypäjän sivukylällä oli vielä kaksi kauppaa, kaksi pankkia, sivukirjasto, koulu ja posti.

Raitilla oli elämää, joka hälveni 1990-luvulle tultaessa. Tuolloin kylällä oli enää yksi kauppa.

Anna seurasi maaseudun murrosta näköalapaikalta, mutta ei osannut sitä murehtia.

– Kun olin alle kouluikäinen, kylällä ei ollut muita lapsia, joten löysin kavereita vasta koulussa. Se ei haitannut, sillä olen aina viihtynyt hyvin yksin.

Lapsena Anna eli paljon mielikuvitusmaailmassa, jonne hän sukelsi kirjojen avulla.

– Äiti oli fiksu ja opetti minut lukemaan nelivuotiaana.

Vaikka kavereita ei ollut, oli kirjoja ja sitä kautta suuri sisäinen maailma ja myös vahva suhde eläimiin.

Myöhemmin Anna sai kaksi pikkuveljeä, joista toinen pitää nyt kotitilaa. Yhteys vanhalle kotitilalle on edelleen olemassa.

– Olen läheisissä väleissä veljieni ja heidän perheittensä kanssa. He ovat luottoihmisiä, jotka ovat aina olleet lähellä.

Suvun vahvat naiset

Hevosiin Anna hurahti jo varhain. Hän arvelee hevoshulluuden periytyneen jo isoisoäidiltä, joka oli aikansa erikoisuus kylällä.

Isoisoäiti opiskeli aikanaan Saksassa klassista laulua, kunnes rakastui ja päätyi rakkauden perässä Ypäjän tilalle perustamaan perhettä. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin piti.

– Isoisoisä lähti Kanadassa käymään eikä tullut koskaan takaisin. Mamma jäi pienen lapsen kanssa pitämään tilaa. Meidän vintillä on edelleen valtava määrä maatalousoppaita. Luulen, että hän on niitä lueskellut ja yrittänyt selvittää, miten asiat kuuluisi tehdä.

Isoisoäiti kuoli samana vuonna kun Anna syntyi, mutta hän elää vahvasti perheen ja kyläläisten muistoissa.

– Hänestä on paljon legendaarisia juttuja. Hän oli tosi itsepäinen ja määräsi muun muassa, että talon kuisti siirretään etupuolelta takapuolelle, että hänen ei tarvitse nähdä turhia ihmisiä. Hän halusi mietiskellä ja polttaa pilliklubia rauhassa.

Seuraava polvi jäljitti Kanadaan kadonneen isoisoisän vaiheet vuosia myöhemmin. Löytyi toinen perhe ja isoäidille uusi sisko. Heistä tuli hyviä ystäviä.

– Myös yhdennäköisyys yllätti. Jopa heidän puolisonsa olivat kuin veljeksiä!

Hevoskasvattajana ja maatalousyrittäjänä toimineen isoisoäidin tarina on antanut vahvan pohjan myös Annalle.

– En ole koskaan ajatellut, että en voisi tehdä jotain siksi, että olen tyttö. Vahvan naisen esikuva on ollut kohdillaan. Myös molemmat isoäidit olivat aikamoisia ilmoittelijoita ja osaan antaa arvoa sille.

Toimittajan työ kiinnosti

Moni toimittaja päätyy alalle erilaisten sivupolkujen kautta, mutta Annan reitti oli liitusuora.

– Olin kirjatoukka ja lempiluettavaani oli Tintti, tuo urhea toimittaja, joka sarjakuvissa ratkoi arvoituksia ja seikkaili ympäri maailmaa pienen koiransa kanssa. Jo silloin virisi ajatus siitä, että tällainen ammatti on olemassa.

Vahvempi kimmoke tuli kotiin tulleesta Suomen Kuvalehdestä, josta Anna löysi kiinnostavan artikkelin 11-vuotiaana.

– Siinä kerrottiin kuuluisasta kohusta, jossa Stern-lehti väitti löytäneensä Hitlerin päiväkirjan. Kävi ilmi, että se ei ollutkaan totta. Ymmärsin, että toimittaja voi myös paljastaa valheita. Siitä syntyi eetos, että tuota haluan tehdä.

Vielä lukiossa ajatus toimittajan opinnoista eli vahvana.

– Mutta Tampereen viestinnän oppilaitoksen kirjoista tajusin, että tästä ei tule mitään. Olen käytännön ihminen ja ajatus siitä, että pitäisi kuluttaa neljä tai kuusi vuotta pohtien viestejä ja niiden vastaanottamista, tuntui yhtäkkiä mahdottomalta. Se ei ollutkaan sitä seikkailua, jota olin janonnut.

Jonkinlaista seikkailua ja uuden oppimista tarjosi parikin kansanopistoa, joiden luovilla linjoilla Anna Perho viihtyi pari vuotta. Nekään eivät lopulta avanneet selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia ja yhtäkkiä vanha hevosrakkaus nosti päätään.

– Ajattelin, että teen hevosista itselleni ammatin. Lähdin maatalouskouluun ja vaikka ensimmäiset päivät Kemiön saarella pellon laidalla leikkuupuimurin kimpussa panivat jo katumaan päätöstä, lusin koulun loppuun.

Viimeisenä vuonna aukeni harjoittelupaikka hevosalan lehdessä.

– Olin ollut siellä ehkä minuutin, kun tiesin että se on minun paikkani ja kutsumus maailmassa!

Sitten kohtalo puuttui peliin lopullisesti. Oli viimeinen kouluvuosi, kun hevoslehden päätoimittaja sai potkun päähänsä ja joutui sairaseläkkeelle. Hän ehdotti Annalle lehden haltuun ottamista.

Elettiin 1990-luvun laman syvintä aikaa. 24-vuotiaalla maatalousalan opiskelijalla ei ollut taskussaan latin latia, mutta intoa senkin edestä.

– Jostain käsittämättömästä syystä pankki antoi lainaa.

Kovat oppivuodet

Minkä tahansa lehden tai ylipäätään median pyörittäminen vaatii monenlaista osaamista. Tietoa karttui tekemisen kautta, kun Anna Perho tarttui toimeen isoisoäitinsä geeneillä.

– Voi sanoa, että oppimiskäyrä oli aika helkkarin jyrkkä!

Hän pohtii omaa tietänsä ja sen kulkua, jossa toistuu aina sama kaava. Kaava, joka ei ole turvallisuushakuisen tai aran ihmisen tapa elää ja olla.

– Aina kun olen keksinyt jotain uutta, olen mennyt juttuihin mukaan ja alkanut vasta siinä juostessa selvittää mitä ja miten tehdään.

Lehtibisnes kesti pari vuotta, kunnes isompi toimija osti aviisin. Rahaa ei jäänyt, mutta velat tuli kuitattua. Kaupan myötä Annalle aukeni työ isossa kustantamossa, mutta se ei toiminut.

– Olin tottunut kovaan työtahtiin ja yrittäjän autonomiaan, jossa saa itse päättää mitä tekee. Työ kustantamossa ei ollut minua varten.

Tuli vielä muita töitä media-alalla - ja koukkaus muun muassa Inhimillisen tekijän taustatoimittajaksi.

Puhujan ammatti

Anna Perho tunnetaan aiemmista tekemisistään toimittajana, juontajana, käsikirjoittajana ja kolumnistina.

Monipuolinen kokemus on vienyt pikkuhiljaa valmentajaksi ja puhujaksi, viestinnän ammattilaiseksi. Tämä kelkka lähti liikkeelle taannoin Ruotsissa muotiin nousseesta selfhelp-kirjallisuudesta, joka keskittyi lähinnä ruuhkavuosista selviämiseen.

Anna sai idean vastaavan kirjan kirjoittamiseen.

Syntyi Anna palaa – elä omaa elämääsi, älä muiden.

Tuli vielä Superarkea, Suorat sanat ja Antisäätäjä, josta tuli sittemmin bestseller.

– Puolituttu luki kirjan ja pyysi minut puhujaksi johonkin. Menin innoissani ja oivalsin, että tällainen professio kuin puhuja on olemassa. Se on hassu ammatti, tavallaan maailman vanhin.

Syntyi lisää kirjoja, jotka keskittyvät hyvinvointiin työssä ja kotona, omassa elämässä. Kirjat kertovat muutoksista selviämisestä, erilaisista vaikeuksista - ja ratkaisuista, joilla vaikeuksista noustaan.

Puhumisesta tuli kuitenkin Annan varsinainen intohimo, joka ei ole sammunut.

Kaupunki vastaan maaseutu?

Kuntalehden kolumnistina Anna Perho pystyy ammentamaan niistä kohtaamisista, joita syntyy puhujankeikoilla ympäri Suomea.

Suomi on monenlainen maa, maakuntien, syrjäkylien ja suurten kaupunkien väripaletti, jossa on elämää laidasta laitaan. Kakkosasunnossa maaseudulla pääsee muistamaan Helsingin ulkopuolisen Suomen.

– Minulla on vahva kaksoisidentiteetti. Rakastan kaupunkia ja olen ylpeä helsinkiläinen, maalla taas olen tosi ylpeä maalainen. Tietynlainen joviaalius ja tervejärkisyys elää rikkaammin suurten kaupunkien ulkopuolella.

Suuren kaupungin ja syrjäisen maaseudun ero ei ole itsestäänselvyys. Maaseutu voi nykyisin olla yksinäinen paikka, kun ihmiset liikkuvat autoilla ja nuorisoseurojen talot ovat hiljentyneet. Suuressa kaupungissa taas voi helpostikin löytää juttuseuraa.

– Saatan itse korttelikävelyllä kaupungissa jutella tutun ruokakauppiaan, kukkakauppiaan ja ompelijan kanssa samalla reissulla ja se on ihan parasta.

Suomen ja kuntien muutokset eivät aina saa silittelyä toimittajalta. Kylänraitit ovat hiljaisia, yhteisöllisyys on rapissut, ihminen uhkaa hukkua digitalisaation mustaan aukkoon ja hallinnon syövereihin. Ne, jotka apua tarvitsevat, eivät sitä aina löydä.

– Välillä tuntuu, että hallinnosta on tullut itseään ruokkiva hirviö.

On unohtunut se, että hallinto on ihmistä varten.

Perhe-elämä kantaa

Anna Perhon elämään kuuluu aviomies ja kaksi aikuista poikaa.

– Olen nauttinut elämästäni poikien äitinä. Se on ollut yllättävän helppoa, kun muistan miten hankala teini olin itse. Myös puolison kanssa jaksamme innostua toistemme jutuista vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin.

Hyvä perhe-elämä, utelias elämänasenne ja mielekäs työ pitävät yrittäjän liikkeessä. Tuoko työelämä vielä jotakin uutta, se jää nähtäväksi.

– Olen toiminnan ihminen, eikä paikalleen jääminen sovi meikäläiselle. Kun on pulssia ja meininki pysyy, asiat rullaavat.

Annan sydän sykkii edelleen lapsuudenmaisemille, hevosille ja sille Ypäjän kotitilalle, jonne isoisoäiti joskus jäi pienen lapsensa kanssa.

– Mietin usein, mistä hän voimansa ammensi ja mitä hän mahtoi pohtia pilliklubia polttaessaan.

Ehkäpä siitä syntyy joskus kirja?

Lue myös:

Houkuttelevan asuinympäristön rakentaminen on kuntapäättäjän käsissä